Tänäänkään en tarvinnut aamulla rauhoittavia. Tieto mitä psyykkeessä tapahtuu on auttanut minua hallitsemaan mieltä, enkä antaunut pahan olon vietäväksi. Harjoittelen palauttamaan itseni dissosiaatiosta takaisin tähän hetkeen. 

Eilen kävelin illalla metsässä. Siellä ajattelin että jos asuisin jossakin "metsän keskellä", siellä en välittäisi paljonko painan. En esiintyisi kenellekkään, ei olisi mitään väliä mitä painan. Mitä numeroa vaaka näyttää, ei sen olisi väliä. Olisin vaan rauhassa luonnon kanssa ja seurailisin sitä. Tekisin kaikkea mitä luonnossa voi tehdä. Sillä hetkellä jo olin luonnossa. Sillä hetkellä ei ollutkaan enää merkitystä painolla. Kumpa saisin pidettyä sen ajatuksen koko ajan. Että olisin eräällä tavalla irti siitä osasta mieltä joka ruotii minua painostani. Saisin rauhan ja eläisin sovussa itseni kanssa. Kumpa hyväksyisin sen että olen aivan sopivan painoinen. Mutta minä en tiedä miten ollaan normaalisti ruoan kanssa. Mitä on syödä itsensä kylläiseksi, mistä tietää ettei voi ottaa enää lisää. Mistä tietää kannattaisiko ottaakin lisää? Mistä tietää onko ahminut tai syönyt liikaa? Mistä tietää paljon pitää syödä jos on liikkunut enemmän? Pitääkö syödä jos on nälkä vaikka on mielestään syönyt jo tarpeeksi? Joka päivä harjoittelen näitä asioita ja itsensä kuuntelemista. Olen pitänyt ihan tietoisesti taukoa leipomisesta. Jos kotona on jotain ahmittavaa, on se liian altista. Mielummin kaapit tyhjänä herkuista ja syön vähän enemmän turvallista ruokaa. Kohta 10 vuotta selkeää syömishäiriötä takana ja edelleen tämän asian kanssa saa taistella. Olen jo pidemmällä ja kauempana mutta silti tämä on hankalaa. Olen jo kahden lapsen äiti ja edelleen juoksen vessaan oksentamaan jos syön liikaa, väärin taikka ahdistaa. Mitä jos tämän kanssa menee vielä toiset 10vuotta? Silloin esikoiseni olisi 12-vuotias! Sairastutanko lapseni syömishäiriöön. Miten tästä voisi puhua avoimesti. Olen jo paljon lempeämpi itseäni kohtaan kuin vuosia aiemmin mutta silti en osta vaaleaa leipää. Silti jätän suklaan kauppaan koska pelkään syöväni sen liian nopeasti tai että ahmin. 

Vajoankin ajoittain siis hyvin varhaisiin oloihin. Välillä tuntuu että lapsuun ikään kuin vilisee silmissä. Ja silti en muista eilistä. Jokainen päivä on minulle "Eilen". Puhun asioista jotka ovat tapahtuneet vaikka viikko sitten ja sanon "eilen kävin siellä ja täällä". Tänään kävin lasten kanssa puistossa. Mieleeni tuli se miten olin siellä puistossa joskus pienenä oman äitini kanssa. Mietin miksi se tapahtuma on jäänyt mieleeni niin elävästi. Muistan tarkkaan missä istuimme ja miten puiston penkit silloin olivat. Äiti luki jotakin kirjaa. Mutta silti hän huomasi meistä vasemmalla leikkivät tytöt. -Voi miten kauniita tyttöjä! Noin siroja ja hentoja. Katsoin tyttöjä tarkkaan. Pohdin kymmenvuotiaan miettein miksi äiti sanoo noin.  - Olinko minä tuollainen pienenä? 

 - Et. Sinä olet aina ollut vähän sellainen pyöreä pullukka. 

Katsoin käsiini ja muistan etten halunnut enää mennä leikkimään. Halusin istua penkillä ja lukea itsekin kirjaa kuin aikuiset. Ymmärsin että ulkonäkö merkitsee paljon. Se merkitsee äidilleni. Mutta miksi lapsien ulkonäkö merkitsi äidilleni? Miksi hän ihasteli niitä tyttöjä ääneen? Entä miksi minua valokuvattiin kotona usein vähissä vaatteissa? Miksi opettelin suojaamaan itseäni usein vaattein? Häpesin omaa alastomuuttani jo  hyvin varhain. Kysyin tädiltäni seitsenvuotiaana lupaa juosta ilman paitaa. Oli hellettä ja painostava ilma. Koin että alastomuus on niin häpeällistä että kysyn lupaa juosta nuorempien lasten kanssa ilman paitaa. Tunsin kuitekin olevani jotenkin "seksikäs" ja laitoin paidan nopeasti takaisin päälle. 

En voi enää kirjoittaa. En halua pilata tätä päivää ottamalla kuitenkin rauhoittavaa. 

"Underneath"

Adam Lambert